Tuntuu ettei ole yhtään ketään kenen kanssa keskustella asioista. Ja näinhän se oikeasti onkin. Mulla ainaki on aika suuri tarve saada tuoda julki ajatuksiani ja puhua henkeviä ja välistä ei-niin-henkeviäkin. Ylipäätään kertoa ajatuksistaan ja jutella niistä ja kuunnella muita ja jutella niiden kanssa. Mutta ei ole ketään kelle puhua. Ei ole oikeasti ollu moneen monituiseen kuukauteen ja nyt tämä todellisuus alkaa oikeasti ahdistaa. Kun tajuaa, ettei ole ketään kelle kertoa se mieleen tullut juttu tai kelle hehkuttaa jotain kivaa sattumaa, kelle vaahdota elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Missä se paljon puhuttu paras ystävä tai edes kaveri on?
Kesästä tulee ihan kamala. Ei mulla ole yhtäkään ystävää kenen kanssa viettää aikaa ja jutella. Oon koko kesän yksin, käyn kaksi viikkoa töissä ja sitten vaan ilmeisestikin teen koulutehtäviä monta pitkää viikkoa. Luen naamakirjasta kuinka kaikki muut pitää hauskaa med tämä tuo ja se ft. se ja se. Mitä minä teen? Istun yksin kotona ja pää halkeaa kun en saa puhua kenenkään kanssa. Tietysti nyt joku ajattelee, että herran jumala mene ulos mene mukaan tee jotakin hae seuraa plaaplaa. Mutta mistäpä minä sellaista repisin? En mä voi vaan mennä tonne pihalle juttelemaan omiani jonkun puolitutun kanssa, ei se toimi niin. Mua pidetään tällä kylällä muutenkin ihan tarpeeksi outona. Eikä mua kiinnosta ne asiat mitä nuo tuolla kylillä tekee (baari, ympäriinsä pillurallinajo tms.) Mua ei kiinnosta tällä hetkellä mikään. Korkeintaan se, että oon yksin eikä oo ketään.
Vaikka olenki aika hyvin päässy joistaki ikävistä asioista yli niin en voi sille mitään, että päässä pyöri yhä jatkuvasti ajatuksia, jotka saa kyyneleet silmiin. Ajattelen kaikkea ikävää ja typerää enkä tykkää siitä. Haluais keskustella jonku kanssa ihan vaa arkipäiväsistä jutuista tai vuodattaa ja purkaa sitä pahaa mitä kokee. Mutta kellepä mä puhusin. Jos yritän jollekin puhua sieltä tulee "höh" "joo" "ok" ei mitään kunnollista ei keskustelun jatkoa ei kannanottoa ei mitään. Siitä tulee vaan paha mieli, kun vihdoin saa puhua jollekin ja sitten puhuu ja odottaa, että toinen reagoi jotenkin, vastaa ja ottaa kantaa niin sieltä tulee "ok, mut mä meen moro" Totuin liikaa siihen, että oli ihminen jota aina kiinnosti kaikki mun asiat. Nyt kun ketään ei kiinnosta mikään muhun liittyvä oonki ihan hukassa ja odotan ihmisiltä liikoja. Odotan, että jota kuta kiinnostais vaikka lukee tää merkintä. Odotan ja odotan eikä kukaan täytä niitä odotuksia. Ei kukaan halu täyttää.
Psykiatri sano, että kesätöistähä vois saada kavereita. Hah. Oon kaks viikkoa yksin töissä mua 40v vanhempien ihmisten keskellä ja teen vielä aika itsenäistä ja yksinäistä työtä eikä siellä ole mun lisäksi samaan aikaan muita nuoria. Että kyllä, varmaan saan paljon kavereita.
Hetken tuntu, että alkaa olemaan helpompi hengittää. Nyt tuntuu, että rautarengas vaan kiristyy ympärillä taas yhtäkkiä ja vie kaiken kyvyn mennä eteenpäin. Hukuttaa mut näihin yksinäisiin ajatuksiin, valvottaa yöt ja kalvaa päivät. Mutta pakko kai tähän on vaan tottua sillä tätä se tulee olemaan kunnes kuolen. Jos tätä jatkuu, kuten jatkuu, ei taida onneksi mennä kauaa siihen kuolemaan. Vaikka mut on tarkotettu olemaan yksin niin en mä jaksa yksin.
- Minä
